Saatanan sivarit

Jostakin syystä viimeaikoina olen useaan kertaan joutunut seuraamaan keskustelua yleisestä asevelvollisuudesta. Osapuolina esim. aihetta sivuavissa television keskusteluohjelmissa on aina (tottakai) yrmy Puolustusvoimien edustaja sekä joku limainen aseistakieltäytyjä.

Sanomattakin on selvää, että yleisen asevelvollisuuden vastustus leimautuu epäuskottavaan puunhalaukseen ym. hippeilyyn, kun imagoltaan kyseisen kaltaiset henkilöt sitä puoltavat. Eikö joskus jostakin löytyi joku pesunkestävä rukkijätkä, jolla olisi realistisia kriittisiä mielipiteitä nykyistä asevelvollisuusjärjestelmää kohtaan? Eivät kai kaikki rukin sykkineetkään jätkät voi olla sitä mieltä, että on järkevää yrittää juoksuttaa kaikki yhteiskunnan hylkäämät rapakuntoiset spurgut intin läpi, touhun järjettömyyden omin silmin nähtyäänkin?

Palkka-armeija ja asevelvollisuuden täydellinen lakkauttaminen on toki aivan totaalista utopiaa Suomen kaltaisessa maassa, mutta samalla toisaalta tavoite yleisestä asevelvollisuudesta, jonka koko ikäluokka suorittaa, alkaa käydä yhä kaukaisemmaksi fantasiaksi. Eikö liukumaa kohti valikoivaa asevelvollisuutta voitaisi tunnustaa ja alkaa pitää jopa suotavana vaihtoehtona? Tämän mallin imagon edistäjiksi eivät tietenkään kelpaa armeijaa käymättömät pitkälettiset hipit vaan sen oikeasti läpikärsineet äijät.

Valitettavasti armeijan kärsineistä äijistä tuntuu olevan kovin ikävää ajatella, että tulevat junnut pääsevät vähemmällä sykkimisellä kuin mitä itse ovat aikanaan joutuneet kokemaan, eikä tämän johdosta tahtoa vähentää tulevien sukupolvien taakkaa, tunnu löytyvän ainakaan niiden keskuudesta ketkä intin ovat itse kokeneet. Taidamme joutua tyytymään vielä pitkään siihen, että harvat ovelat sluibailevat hipit välttävät koko armeijan ja meidät hölmöt tunnolliset koijataan ylläpitämään turhaa systeemiä kurkkusalaatit ylpeästi yllämme.

Aina ei tarvitse kusettaa…

…ainakaan itseään. Usein elämässä tulee pelattua ja valittua epämiellyttäviä ratkaisuja jonkin paremman suuren päämäärän saavuttamiseksi. Voiko päämäärästä kuitenkaan muodostua muuta kuin höyryävä läjä sontaa, jos päämäärään johtavat palaset ovat pelkkää paskaa? Eikö joskus olisi aika tehdä niitä ratkaisuja, jotka voi sisimmässään hyväksyä ilman itsepetoksen tunnetta? (Enkä puhu nyt mistään rakkaudesta, sillä se on tunnetusti suurinta itsepetosta :) )

Kyse on jokapäiväisistä valinnoista, joilla otamme lähimmäisemme huomioon. Ehkä voisin jättää ne kaikki tekosyyt keksimättä, joiden vuoksi en muka jaksa jotain tehdä, ehkä voisin tukea niitä ihmisiä ketkä mielestäni sen ansaitsevat, enkä niitä joista itse koen hyötyväni eniten. Viimeaikoina olen pyrkinyt tällaisia periaatteita noudattamaan sen sijaan, että olisin ainainen änkyrä täynnä tyhjiä lupauksia. Katsotaan mihin tällä päästään – ehkä kaikki mihin kosken alkaa jälleen muuttua kullaksi tai sitten tuloksena on jälleen se höyryävä kasa sontaa.

Niin tai näin, viimeaikoina on ollut hienoa toimia niiden ihmisten messissä kenen porukkaan voi aidosti tuntea sitoutuvansa – toivon ja uskon että hieno meno jatkuu. Ehkä tämänkertainen tekstin aihe olisi voinut antaa tilaa jollekin suurelle asialle kuten talouskriisin, vaalien tai Kauhajoen tapahtumien puimiselle ja tämänkertaisen asian olisi voinut siirtää vaikka uudenvuoden kirjoituksekseni, mutta koen että viimeisen kuukauden aikana kokemani valossa sen paikka on juurikin nyt :)

Olkoot tämä jonkinlainen onnittelu kaikille viimeaikoina menestyneille kavereilleni sekä muille loistotyypeille !