Darraz

Vapun alla nuoren miehen (ja miksei naisenkin) tulee tutustuttua oikein läpikotaisin tähän pirteään olotilaan. Jotkut toki taidokkaasti välttelevät tätä ”siunattua tilaa” huolehtimalla nestetasapainonsa kuntoon vapunajan joka aamu, niin ettei edellisillan (tai mahdollisesti koko päivän) keiton kiskominen aiheuta liian hapokasta olotilaa. Itse kuulun niihin, jolta vaan eivät krapularyypyt onnistu ja ainoaksi rankaksi vaihtoehdoksi jää selviäminen.

Darra on siitä tunnetusti hauska olotila, että se tuo väistämättä esiin pääkopan raflaavimmat ja v-mäisimmät ajatukset. Oma tämänaamuinen kankkuinen taipaleeni starttasi kaikkein mukavimmin hermoja raastavasta paikasta, joka sattui tällä kertaa olemaan opiskelijaravintolan jonotus. Luulisi, että tarpeeksi suureksi haasteeksi riittäisi ruuan ja ruokailuvälineiden keräily tarjottimelle kädet vatkaten, mutta miksi ihmeessä sen eteläamerikkalaisen, vaihtari, reppuselkä, vinkuintiaaninkin pitää sattua palloilemaan juuri eteeni samaan jonoon ja kaupan päälle vielä uittamaan lompakkoaan naudanlihakastikkeessani?

Opiskelu on tietysti Kalle-Kankkusessa aivan mielettömän jees. Miten ihmeessä se vuosikurssin happamin tyyppikin, joka tavallisesti näyttää tuplarumalta, onkin tänään darralasien läpi tirkisteltynä suorastaan triplaruma? Vielä kun mörssäri saksankielenmaikka höpöttää kieliopin jargonia pari tuntia poikaraukalle, jonka pää jo valmiiksi pyörii kuin Haminan kaupunki, ollaan jossain vitutus Maximuksen rajamailla.

Ja aivan selvästi sekin raja ylitettään. Seuraavat kaksi tuntia laskentaa saavat katkerasti katumaan eilisillan paheellista huvittelua. Kun krapulainen on pari tuntia kehittänyt aivot mutkalle solmivaa päänsärkyä kustannuslaskennan stratosfäärisiä lukuja seuraten samaan tahtiin, kun typerä vieruskaveri maiskuttaa omahyväisesti Caffe Latteaan, tulee vannottua pyhästi olematta koskaan enää koskematta ”viisaiden juomiin”. Opiskelijoiden jouluksikin nimitetty juhla on tosin käynnistymässä ja jokainen voi siitä varsin pitkälle päätellä kuinka kauan tämän krapulaisen nuorenmiehen nenänvalkaisukuuri kestää.

Ilmastonmuutoksen kourissa

Ilmastonmuutos iski sitten viikonloppuna täydellä voimaallaan ja eipä sen vaikutukselta itsekään tullut juuri vältyttyä. Pouta ja kauttaan aloittelevat Aurajokirannan anniskelulaivat vetivät nuortamiestä huomattavasti voimakkaammin puoleensa kuin pölyttyneet laskentatoimen katetuottolaskelmat.

Valitettavasti ilmastonmuutos oli viikonloppuna iskenyt voimakkaasti moneen muuhunkin suomalaiseen nuorempaan ja vanhempaan väkijuomien ystävään. Helsingissä, Turussa ja Tampereella oli mm. kärrätty putkaan tuplasti enemmän yöelämän sankareita verrattuna normaaleihin viikonloppuihin.

Ilmastonmuutosta on totuttu pitämään kehitysmaiden ongelmana, joka ei juuri pohjolaan ulotu, ei ainakaan negatiivisilta vaikutuksiltaan. Tosin nyt siis viimeistään ilmastonmuutoksen dramaattiset vaikutukset ovat viimeinkin ulottuneet myös Suomeen. Jos kesä pidentyy ja aikaistuu nähdyllä vauhdilla, miten Suomen alkoholiin mieltynyt kansa tulee selviämään ilmastonmuutoksen aiheuttamasta haasteesta. Mahtaako kansantaloudellamme todella olla varaa jopa kuukausia pidempään terassikauteen? (Lämpö taitaa jostain syystä Suomessa ainakin polttaa erityisesti maksaa.)

Uusi hallituksemme on ainakin päättänyt reagoida ripeästi lievittääkseen tällaisia ilmastonmuutoksen tuomia haittoja. Eräänä keinona haittojen torjuntaan on hallitusohjelmaan kirjattu alkoholiverotuksen nosto, niin etteivät kaltaiseni nuoret miehet vain altistuisi ilmastonmuutoksen tuoman pussikalja & terassikauden pidentymisen lisääntyneille ”haitoille”.

Elämän tarkoitus – DUUNIAKO?

Tänään kilahti luurista ilmoitus siitä, että olen työllistetty kesäksi ja vieläpä lähes loistopaikkaan. Hurraa! ? Ainoa ”mutta” miksi ”Hurraa” ei kaiu täysillä on, että paikka ei ole kotipaikkakunnaltani ja työpaikan vastaanottaminen edellyttää muuttoa työn perässä. Mikäs siinä kun ei Helsinkiä kauemmas tarvitse kalaan lähteä?

Niimpä, mikäs siinä? Iät & ajat olen kuittaillut ihmisten haluttomuutta muuttaa työn perässä ja erityisesti haluttomuutta asettua pääkaupunkiseudulle. Mutta miltäs se vaan tuntuukaan, kun kyseinen nakki osuu omalle kohdalle? Ei lainkaan niin autuaalta: lisää maksua (toinen vuokrakämppä), lisää matkustamista (pakkotutustuminen pk. seudun joukkoliikenteeseen) yms. ja listaahan voi kasvattaa niin pitkäksi kuin lystää.

Toisaalta hyvän työkokemuksen hukkaan heittäminen mokomien pikkuseikkojen vuoksi olisi sulaa hulluutta. Monen suomalaisen mielestä se taas valitettavasti olisi peräti hyväksyttävää, ellei jopa suotavaa. Suomalainen asenneilmapiiri on valitettavan jumiutumista suosiva ja työn perässä muuttamista vierastava. Kai se on jonkinlainen perverssi yhdistelmä takihikiän talonpoikaisromantiikan kunnioitusta sekä perikeskustalaista aluepolitiikkaa luoda ihmisille sosiaalisesti hyväksyttäväksi, jäädä työttömäksi asuinpaikkakunnalleen istumaan etusormi perseessä kuin muuttaa työn perässä.

Tai ehkä suomalainen asenneilmasto sisältää hieman liian ison hyppysellisen asennetta, jossa työn tekemättömyys näyttäytyy liian kannattavana vaihtoehtona työn tekemiselle. Räikeimpänä esimerkkinä tästä ovat nykyopiskelijat, joille monille opiskeluaika on letkeä bileputki (sitähän sen toki pitää ollakin), jonka määränpää on yhdentekevä (se taas ei käy laatuun!). Jos opiskelujen jälkeen ei sitten satu työllistymään omalle alalle tai ylipäätään ollenkaan, niin entäs sitten? Tulipahan vietettyä ratkiriemukkaat opiskeluvuodet, siitä onkin sitten leppoisaa jatkaa työttömyysvuosien loputtomaan putkeen.

Pääsiäinen meni – mitä jäi käteen

Nyt pitäisi sitten viimeistään olla suklaamunat syöty ja pashat kiskottu naamaan, vaan mitäpä muuta noiden muutaman herkun lisäksi tästä ylimääräisestä neljän päivän lomasta jäikään käteen? Tulihan sitä toki levättyä, nähtyä porukoita + käytyä muutamalla ylimääräisellä kaljalla, mutta mihinkäs se juhlan varsinainen sisältö sitten jäikään?

Yhä harvemmin tapaa ihmisiä, jotka todella viettäisivät pääsiäistä – ja taitavat ne harvat viettäjätkin olla enemmän tai vähemmän jonkin sortimentin hihhuleita. Tänä pääsiäisenä jostain syystä yritin ”kelailla” pienen pääni sisässä juhlan todellista tarkoitusta ja sanomaa, mikä osoittautui varsin monimutkaiseksi tehtäväksi.

Koko juhla vaan pohjimmiltaan alkaa etoa, sitä enemmän, mitä enemmän siihen pureutuu. Paavi pikku kätyreineen julistaa autuaasti ”ilon sanomaa” kuten tekee Ylen uutisissa suomalainen ortodoksinen munkki, vaan pieni syntinen Joonas ei oikein halua tajuta mitä nyt pitäisi iloita? Televisio on puskenut jälleen kerran läjän toinen toistaan brutaalimpia kuvauksia Jepen kärsimyksistä ja onpahan bonuksena nähty opetuslapsen jos toisenkin viimeiset hetket. Maallikon on vain yksinkertaisesti erittäin vaikea nähdä mitään suurta iloa koko tapahtuman kärsimyksen ja kidutuksen taustalla.

Vaikka kristinusko puhuu kauniisti ilosanomaa, näyttäytyy koko uskontokunnan perimmäinen viesti verisen krusifiksin varjossa kaikkea muuta kuin ”iloisena”. Kristinuskon lähtökohta on voimakkaammin kuin minkään muun uskonnon, väkivallassa ja kärsimyksessä. Missä muussa valtauskonnossa keskeisimmäksi kekkeriksi on nostettu jonkun tappaminen? Mitä mahtaakaan kertoa länsimaisesta kulttuurista se, että rakennamme maailmankuvaamme toiselle ihmiselle asetettavan kärsimyksen kautta?

Kohua

Kävin vilkaisemassa pätkän 300. Jos ei joku vulgaari itseään kyseisen kaltaisilla verta & suolenpätkiä sisältävillä ”historiallisilla” sotaleffoilla sivistämätön ole lajityypin elokuviin tutustunut, niin mars leffaan ja äkkiä!

Kyseinen pätkähän on tullut ulos mittavan kohun saattelemana. Lähes kaikki mahdolliset tahot jotka voivat herneen vetää nokkaansa ovat sen vetäneet – ja aika syvälle ovatkin vetäneet. Herkempien (kuten Iranin presidentti Ahmadinejah) mukaan leffa loukkaa kaikensortin vähemmistöjä ja etnisiä ryhmiä kehitysvammaisista arabeihin ja on vielä kaiken lisäksi vastenmielisen sodanmyönteinen, äijämäinen ja täysin sopimaton nykymaailmantilannetta ajatellen!

Itse asennoiduin teosta katsoessani, niin etten odottanut mitään muuta kuin tahallaan kärjistettyä, äijämäistä silppurisplatteriä. Ja sitä koko leffa tarjosikin tuutin täydeltä, tosin lajityyppinsä parasta, koskaan tehtyä sellaista. Äärikonsensushenkisessä nykymaailmassa mokoma äärimmilleen kärjistetty teos, on kunnioitettavan rohkea teko ohjaajaltaan – tavallaan protesti äärimmäisen tyylipuhtaan, mutta samalla visuaalisesti oikeasti taidokkaasti tehdyn vanhan ajan aivot narikkaan viihteen puolesta.

Kaikkeen ei tarvitse upottaa syvempää sanomaa, kaikella ei tarvitse olla poliittista latausta, tilaa täytyy olla myös viihteelle, jonka ainoa tarkoitus on yllättäen viihdyttää. 300 on elokuva, jota tulisi tarkastella lajityyppinsä edustajien rinnalla, eikä verrata sitä johonkin ranskalaiseen punaviinitaidepläjäykseen. 300 on nykykriitikoille kuin punainen vaate varsinkin elokuvan ohjaajan ilmoittaessa, ettei aivan tietoisena tarkoituksenaan hae mitään muuta kuin tyylikästä elokuva elämystä. Kriitikko ei vain halua sulattaa sitä mukamas rasistisuudet ynnä muut ”loukkaukset” voitaisiin ohittaa sillä, että niitä ei ole tarkoitettu minkäänlaiseksi sanomaksi. No olipahan taas varmasti Turun Sanomien Tapani Maskulalla hauskaa keksiä, miten monisanaisesti kykeneen jälleen teilaamaan yhden rehellisen aivot nollille tekeleen.

Toisaalta 300 on juuri niin överiksi lyöty elokuva, ettei kukaan voi vakavalla naamalla väittää sitä esimerkiksi rasistiseksi (tai no Maskula tietysti voi, mutta hei, sehän on Maskula). Esimerkiksi leffassa kuvatut persialaiset ovat vedetty kaikessa groteskissa vammaisuudessaan ja perverssiydessään niin pahasti yli, että kukaan ei sitä voi ihan oikeasti ottaa todesta. Tai jos pystyy, niin täytyy kyseisen henkilön medialukutaidon olla ala-aste ikäisen luokkaa. Toisaalta leffa selvästi herätti kaikessa testosteronin huuruisessa äijämäisyydessään kaltaisessani 20-vuotiaassa jampassakin pienen barbaarin sisälläni. Olisi se vaan kevliä viilettää sixpäkki paljaana miekka viuhuen voittamattomana sankarina kauloja katkomaan ja voittaa siinä sivussa itselleen se uhkea muija ja puoli valtakuntaa kuin Conan barbaari ikään - juu, tai sitten ei. Jos mä vaan juon ihan rauhassa pullakahvit ja jätän testosteroonin huuruiset sankarityöt koulukirjojen varjoon.

Miljardibingoa

Eteeni osui artikkeli suuresta Väyrysen Paavosta. Siinä se vanha omahyväinen sammakko toljotti koko aukeaman levyisesti omahyväistä virnettään. Usein menee usko kansanedustuslaitoksen järkevyyteen, kun nämä poliittiset eläimet päättävät oikein kunnolla elämöidä. Mistä löytyvät ne +10000 idioottia, jotka vuodesta toiseen antavat tukensa mokoman ikävän ukon valheille? Tai miten kukaan voi uskoa mokomaa roskaa? Väyrynen on monet monituiset kerrat vaatinut sitä sun tätä, ja kansa jaksaa uskoa tätä paksua höpöhöpöä.

Toisaalta paljoa uskottavimmilla vesillä eivät liike muutkaan poliittiset broilerit & siipikarja. Tästä hienona esimerkkinä vaalikeskustelujen ikuisuusdebatti, siitä kuka lupaa eniten miljardeja ja mihin. Ei tavallinen rahvas ymmärrä mokoman hölmön miljardipokerin asiasisällöstä yhtikäs mitään. Herra isoherrat olisivat saman tien voineet kinata siitä kuka heittää eniten tikkukaramellejä kansalle, sillä miljardeista ynnä muista taloudellisista arvioista puhuminen on aivan yhtä abstraktia.

Nykyisellään vaalikeskustelu tuppaa uppoamaan siihen, että päättäjät keskenään kinaavat inside tiedolla, mihin kellään taviksella ei ole ottaa objektiivista kantaa. Ja jos joku todella väittää, että osaa arvioida Heinäluoman vs. Vanhasen miljardibisneksien keskinäisiä paremmuuksia, niin ks. henkilön täytyy olla vähintään asiaa työkseen seuraava ekonomisti tai muuten vain valtionhallinnon sisäpiiriläinen.Suurin osa vaalitenttien seuraajista tuskin tietää edes valtion budjetin kokoa – siitä voi päätellä sitten sen arviointikyvyn, jolla se Matin vs. Eeron parin miljardin paremmuus olisi pitänyt päättää. Kun rahvas on asiakysymysten suhteen tyhmä kuin kumisaapas, ainoa vaihtoehtoinen tie menestykseen on yksinkertaistaa, käyttää mielikuvia tai vain räksyttää ja haukkua lennokkaasti kilpailijoitaan.

Vaalivoittaja Katainen osasi ainakin mielikuvilla pelaamisen – valitettavasti osaa moni muukin. Mukamas kansantajuiset ukot kuten Väyrynen tai vaikkapa Timo Soini saavat kansan uskomaan siihen, että se mukamas jotain tietäisi. ”Kyllä kansa tietää”, ” Minulla on 10000 äänestäjän valtuutus…” ym. Ja pyh, jokainen aivot omistava ihminen tietää, että kaikki diilataan lopulta kabineteissa, jolloin voidaankin turvallisesti heittää menemään kaikenmaailman typerät höpinät muutamista miljardeista. Turha kai niistä vaalilupauksista on pitää kiinni, eikai kukaan oikeasti edes ymmärtänyt mitä tuli luvattua? Ja entä jos ymmärsikin? Ei sitä kukaan enää seuraavissa vaaleissa muista.

Bold beginning

Nyt on sitten viimein tullut liityttyä kaikensortin omaa blogiaan pyörittävien pikkutärkeilijöiden sankkaan joukkoon. Vapise Lotta Backlund! Ruhtinaan röyhtäys tulee vielä kaikumaan blogien sankasta massasta – tai sitten ei.

Mikä oikeastaan on saanut aikaan blogien määrän räjähdysmäisen lisääntymisen? Lukeeko niitä enää kukaan? Tuntuu että nykyisessä yltiöyksilöllisessä maailmassa blogi on oman egon pönkittämisen viimeinen jäävuorenhuippu, tavallaan keino kohottaa itsensä julkimoiden tasolle tavallisen taviksen harmaasta massasta.

Toisaalta blogi suo vapauksia vuodattaa sitä mitä sylki suuhun tuo. Sosiaalisen avoimen tilanteen jännitteiden poistuttua, tekstin avulla kuka tahansa on lähes vapaa päästelemään mitä tahansa sammakoita suustaan. Valitettavasti tätä eivät suurin osa blogaajista ole ymmärtäneet. On tavallista joutua toistuvasti törmäämään toinen toistaan tökerömpiin ja ennenkaikkea harmaampiin blogin kikkareisiin. Ketä oikeasti kiinnostaa minkä merkkisiä muroja Maukka Perusjätkä syö aamupalaksi?

Tämän blogin on tarkoitus vähintään pari kertaa kuussa kaivaa verta nenästään astetta raflaavammalla tavaralla kaikesta maan & taivaan välimaastosta. Asetan myös itselleni pieneksi haasteeksi kirjoittaa mielenkiintoisen jutun joskus niistä aamumuroista. Mitään pissa, kakka, pippeli, kertomuksia tosin on turha odottaa täältä lukevansa. Ihan täysi törky ei tännekään sentään kuulu. Katsotaan toiveikkaana mitä tulevaisuus tuo tullessaan…