Alankomaat kun taakse jää…

Aika herätellä viimein blogia (ei plokia kuten pro suomen kieli aktivistit väittävät) horroksesta.

4kk:ta Amsterdamia takana, todennäköisesti hyvin vähän edessä. Miltä tämä maa siis tuntuu? Ennen kaikkea: miten se eroaa Suomesta? Ehkä kaikista päällimmäisenä mieleen tulevat iloiset ja sosiaaliset ihmiset. Nämä ihmiset ovat todella vilpittömän kiinnostuneita ulkomaalaisista, eikä yksikään keskustelu jätä kylmäksi, sillä hollantilaisilta löytyy aina kevennys ja vitsi vakavankin väittelyn päätteeksi. Tällaista asennetta tulen varmasti Suomessa kaipaamaan, kun seuraavankerran joku kävelee vastaan naama ”norsunvitulla”.

Muita yllättäviä asioita? Missä ovat pummit? Missä ovat narkkarit? Vapaiden huumeiden maassa kuvittelisi katujen notkuvan nistejä, mutta sen sijaan kyseinen kansanryhmä lähes loistaa poissaolollaan. Ja nekin harvat mitä tulee nähtyä osaavat pummia röökiä englanniksi – muutenkin hollantilaisten englannin kielen taitoa (jota he itse irvailevat ”nederenglishiksi”) voisi kehua lähes natiivin veroiseksi.

Opiskelijalle tämä huvitusten kaupunki ei kuitenkaan ole paratiisi, sillä pahana miinuksena Hollannissa joutuu oikeasti opiskelemaan – tai ainakin Amsterdamin Vrije Universiteitissä, jossa itse olen muutamat rahoituksen kurssit tuskaillut läpi. Kurssitehtäviä tehdään kesken periodinkin, ja tenttien läpäisyn rima roikkuu korkealla. Useaan kertaan tenttikirjat läpiluettuaankin olo on tentin jälkeen kuin ”mustapekka” olisi jäänyt käteen. Mitään joustoja ei myöskään tunneta, jos et tee ajallaan harjoitustöitä tulet tekemään seuraavana vuonna koko kurssin uudestaan. Samanlaista selkärankaa kaipaisi opiskeluun myös Suomessa, jossa Hollantiin verrattuna deadlinet saavat paukkua loputtomiin, armo on ehtymätöntä ja kaikenlainen velttoilu on opiskelussa pikemminkin hyve kuin pahe.

Entäs ne muut ulkomaalaiset (vaihtarit)? Stereotypiat ainakin ovat vahvistuneet. Puolalaisia ovat persoja kaikille päihteille, ruotsalaiset eivät tee muuta kuin opiskelevat ja eteläeurooppalaiset voi leimata suoralta kädeltä narkkareiksi. Kaikkeen tottuu, mutta lopulta täytyy ymmärtää, että ihmiset todella voivat olla erilaisia. Kun tämän ymmärtää voi hyväksyä jopa senkin, että portugalilainen voi myöhästyä sovitusta tapaamisesta jopa 1,5 tuntia tai että kiinalaiselle ”kasvojen menetys” on oikeasti kammotus. Ensivaikutelmista huolimatta hyviä ystäviä on tullut löydettyä rajojen yli ihan jopa Aasiasta asti. Näin vuoden kääntyessä loppuaan kohti tuntuu haikealta ajatella näkeekö suurinta osaa näistä loistavista ihmisistä enää koskaan.

Entäs se alkoholi, hamppu ja punaisten lyhtyjen alue? Kyllä niitäkin täällä vielä on – jokainen tutustukoot omalla riskillään. Kuten sanottu, pummeja Hollannissa ei kaduilla notku siitä huolimatta, että viina virtaa luvallisesti jo 16-vuotiaille (olisikohan Suomenkin terveysviranomaisilla peiliin katsomisen paikka?). Uskallan myös veikata, että Amsterdamin Red Light districtin prostituoidut työskentelevät huomattavasti turvallisemmassa ja vähemmän rikollisuutta sisältävässä ympäristössä kuin suomalaiset sisarensa.

Toisaalta ehkäpä näin viimeisimpinä viikkoina pieni koti-ikävä on alkanut painaa. Toisaalta uskon, että parin Suomessa vietetyn viikon jälkeen iskee varmasti kaipuu takaisin Damiin.

Urpoutta Eurooppaan

Lausahdus ”Missä Eu – siellä ongelma” tuntuu sopivan useimman eurovaaliehdokkaan profiiliin. On surullista huomata kuinka Euroopan unionista on muodostunut koko kansa sylkykuppi ja likaämpäri. EU:n syyksi on mediaseksikästä kaataa lähes mitä tahansa sontaa finanssikriisin ja käyrien kurkkujen väliltä. Unionin puolustajat tätä vastoin ovat harvassa.

Erityisesti globaali finanssikriisi on kovin ajankohtaista vyöryttää EU:n syyksi. Ajattelun järjettömyyttä kuvaa se, että EU:n tapaiset ylikansalliset areenat voivat potentiaalisesti olla paras ja ainoa kenttä, jonka voimin kyseisen kaltaisia yhä laajempia kansainvälisiä ongelmia voidaan ratkaista. EU:n vaihtoehtona unelmoitu tilanne, jossa pienet näennäisesti ”itsenäiset” valtiot sooloilevat miten tahtovat on varmasti tullut tiensä päähän sen ollessa eräs keskeinen syy ylipäätään koko finanssikriisiin.

Kun yhteisiä pelisääntöjä ei ole, maailmantalouden sooloilevien, mutta kohtalokkaalla tavalla toisistaan riippuvien pelurien on aina mahdollista vapaamatkustaa yhteisen järjestelmän kustannuksella. Näin toimittaessa ei kusta vain omaan kenkään, vaan myös kaverin. Tästä varoittavana esimerkkinä toimivat Islannin ja Irlannin kaltaiset ”mallimaat”.

Ihmisten ajatusmaailma ei ikävä kyllä ole yhtä kansainvälinen kuin rahanliike. Nykymaailmasta on muodostunut sekava ja pelottava paikka, jota tavis ei käsitä, mikä ajaa ihmiset vaatimaan tuttuun ja turvalliseen lähipiiriin turvautumista. ”Kekkonen ja mummon markka takaisin!” – on päivän sana. Valitettavasti yhteiskunnalla on aina tapana tulla ”jälkijunassa” talouden perässä ja oppia kriiseistä kantapään kautta.

Vanhanen tahtoo tuhota Helsingin pörssin

Pääministeri kutsuu kaikessa viisaudessaan osakkeenomistajia mukaan taantumantorjuntatalkoisiin - hurraa? Kutsun tarkoitus on ilmeisesti ollut karkottaa vähäisetkin oman pääomanehtoiset rahoittajat maasta. Tuskin kukaan tahtoo sijoittaa maahan, johon ajetaan osingonjakokieltoa. Eikö sijoittajien kärsimykseksi riitä kaikki jo realisoitunut riski? Täytyykö vielä poliittinen riskikin realisoida? Vanhanen ilmeisesti asemoi maata sijoittajien silmissä samaan kategoriaan kaikenmaailman epävakaiden hottentottivaltioden kanssa.

Vanhasen suusta on ennenkin totuttu kuulemaan monenmoisia sammakoita, mutta kyseinen painii taloustilanteen vakavuuden huomioon ottaen omassa luokassaan. Mies on viimeaikoina vastuuttomasti ajanut vapaiden markkinoiden vastaista valtiojohtoista sääntelyä poliittisille areenoille ja tuntunut samalla täysin unohtaneen rahataloutta pyörittävät lainalaisuudet.

Osakelähtöiseen omistukseen perustuvan rahatalouden perusajatus sattuu olemaan, että yritys on olemassa vain tuottaakseen voittoa osakkeenomistajilleen - kaikkien muiden sidosryhmien tarpeiden tyydyttäminen nojaa tämän peruslähtökohdan toteutumiseen. Mikäli osakkeenomistajien luottamus pettää, katkeaa myös talouden kamelin selkäranka. Toisaalta Vanhasen avauksen voi nähdä positiivisena siinä mielessä, että kepu osoittaa jälleen kerran todellisen luonteensa yksilönvaurastumista ja menestymistä vieroksuvana voimana.