Aika herätellä viimein blogia (ei plokia kuten pro suomen kieli aktivistit väittävät) horroksesta.
4kk:ta Amsterdamia takana, todennäköisesti hyvin vähän edessä. Miltä tämä maa siis tuntuu? Ennen kaikkea: miten se eroaa Suomesta? Ehkä kaikista päällimmäisenä mieleen tulevat iloiset ja sosiaaliset ihmiset. Nämä ihmiset ovat todella vilpittömän kiinnostuneita ulkomaalaisista, eikä yksikään keskustelu jätä kylmäksi, sillä hollantilaisilta löytyy aina kevennys ja vitsi vakavankin väittelyn päätteeksi. Tällaista asennetta tulen varmasti Suomessa kaipaamaan, kun seuraavankerran joku kävelee vastaan naama ”norsunvitulla”.
Muita yllättäviä asioita? Missä ovat pummit? Missä ovat narkkarit? Vapaiden huumeiden maassa kuvittelisi katujen notkuvan nistejä, mutta sen sijaan kyseinen kansanryhmä lähes loistaa poissaolollaan. Ja nekin harvat mitä tulee nähtyä osaavat pummia röökiä englanniksi – muutenkin hollantilaisten englannin kielen taitoa (jota he itse irvailevat ”nederenglishiksi”) voisi kehua lähes natiivin veroiseksi.
Opiskelijalle tämä huvitusten kaupunki ei kuitenkaan ole paratiisi, sillä pahana miinuksena Hollannissa joutuu oikeasti opiskelemaan – tai ainakin Amsterdamin Vrije Universiteitissä, jossa itse olen muutamat rahoituksen kurssit tuskaillut läpi. Kurssitehtäviä tehdään kesken periodinkin, ja tenttien läpäisyn rima roikkuu korkealla. Useaan kertaan tenttikirjat läpiluettuaankin olo on tentin jälkeen kuin ”mustapekka” olisi jäänyt käteen. Mitään joustoja ei myöskään tunneta, jos et tee ajallaan harjoitustöitä tulet tekemään seuraavana vuonna koko kurssin uudestaan. Samanlaista selkärankaa kaipaisi opiskeluun myös Suomessa, jossa Hollantiin verrattuna deadlinet saavat paukkua loputtomiin, armo on ehtymätöntä ja kaikenlainen velttoilu on opiskelussa pikemminkin hyve kuin pahe.
Entäs ne muut ulkomaalaiset (vaihtarit)? Stereotypiat ainakin ovat vahvistuneet. Puolalaisia ovat persoja kaikille päihteille, ruotsalaiset eivät tee muuta kuin opiskelevat ja eteläeurooppalaiset voi leimata suoralta kädeltä narkkareiksi. Kaikkeen tottuu, mutta lopulta täytyy ymmärtää, että ihmiset todella voivat olla erilaisia. Kun tämän ymmärtää voi hyväksyä jopa senkin, että portugalilainen voi myöhästyä sovitusta tapaamisesta jopa 1,5 tuntia tai että kiinalaiselle ”kasvojen menetys” on oikeasti kammotus. Ensivaikutelmista huolimatta hyviä ystäviä on tullut löydettyä rajojen yli ihan jopa Aasiasta asti. Näin vuoden kääntyessä loppuaan kohti tuntuu haikealta ajatella näkeekö suurinta osaa näistä loistavista ihmisistä enää koskaan.
Entäs se alkoholi, hamppu ja punaisten lyhtyjen alue? Kyllä niitäkin täällä vielä on – jokainen tutustukoot omalla riskillään. Kuten sanottu, pummeja Hollannissa ei kaduilla notku siitä huolimatta, että viina virtaa luvallisesti jo 16-vuotiaille (olisikohan Suomenkin terveysviranomaisilla peiliin katsomisen paikka?). Uskallan myös veikata, että Amsterdamin Red Light districtin prostituoidut työskentelevät huomattavasti turvallisemmassa ja vähemmän rikollisuutta sisältävässä ympäristössä kuin suomalaiset sisarensa.
Toisaalta ehkäpä näin viimeisimpinä viikkoina pieni koti-ikävä on alkanut painaa. Toisaalta uskon, että parin Suomessa vietetyn viikon jälkeen iskee varmasti kaipuu takaisin Damiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti